Tämä on suositeltu artikkeli.

Ilves

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee eläintä. Sanan muista merkityksistä, katso täsmennyssivu.

Ilves
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Suomessa:

Elinvoimainen [2]

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Heimo: Kissaeläimet Felidae
Alaheimo: Kissat Felinae
Suku: Ilvekset Lynx
Laji: lynx
Kaksiosainen nimi

Lynx lynx
(Linnaeus, 1758)

Synonyymit
  • Felis lynx
Ilveksen levinneisyys
Ilveksen levinneisyys
Alalajit[3]
  • Lynx lynx lynx
  • Lynx lynx balcanicus
  • Lynx lynx carpathicus
  • Lynx lynx dinniki
  • Lynx lynx isabellinus
  • Lynx lynx wrangeli
Katso myös

  Ilves Wikispeciesissä
  Ilves Commonsissa

Ilves (Lynx lynx)[1] on keskikokoinen kissaeläin, joka on yksi laajimmalle levittäytyneistä kissoista. Sen asuinalue käsittää suuren osan Euraasiaa, ja sen kanta on vahvimmillaan Venäjällä, Fennoskandiassa, Baltiassa ja Karpaateilla. Lajin tunnusomaista elinympäristöä ovat pohjoiset havumetsät, mutta Keski-Aasiassa lajia tavataan jopa pensaistoissa ja ruohoaroilla.

Ilveksen tunnusomaisia piirteitä ovat tupsukorvat, paksu ja yleensä kirjava turkki sekä isot tassut. Ilves syö monenkokoisia eläimiä hiiristä sorkkaeläimiin. Se on keskittynyt sorkkaeläimiin, mutta levinneisyysalueen pohjoisosissa jäniseläinten osuus kasvaa. Ilves on yksineläjä ja liikkuu pääosin hämärän aikaan ja öisin. Koiraat ja naaraat ovat yhdessä vain kevättalvella lyhyen kiima-ajan. Naaras synnyttää tavallisesti yhden tai kaksi poikasta.

Ilveksen levinneisyysalue oli aiemmin laajempi, mutta se hävitettiin monin paikoin Länsi- ja Keski-Euroopasta, minne se on 1900-luvun puolivälin jälkeen palautusistutettu. Ilves on suojeltu monissa maissa, mutta esimerkiksi Suomessa sitä saa poikkeusluvalla metsästää. Ilveksestä ei ole kuin aivan poikkeustilanteissa vaaraa ihmisille, mutta esimerkiksi Norjassa se kaataa huomattavia määriä lampaita.

Ilves on harvinainen eurooppalaisessa tarinaperinteessä, mutta sen mukaan on nimetty muun muassa tähdistö. Suomessa se on kuva-aiheena monissa vaakunoissa, ja se on myös Kanta-Hämeen maakuntaeläin.

Tuntomerkit ja anatomia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koko ja ruumiinrakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikuisen ilveksen ruumis on pitkulainen ja raajat suhteellisen pitkät.
Ilveksen pääkallo.

Ilves on suurin ilveslajeista ja Euroopan kolmanneksi suurin luonnonvarainen petoeläin karhun ja suden jälkeen.[4] Ilveksen ruumiin pituus on noin 70–140 senttimetriä ja hännän pituus 15–25 senttimetriä. Ilves painaa tavallisesti 10–25 kilogrammaa.[5] Suomessa aikuiset urokset painavat keskimäärin noin 18 kilogrammaa ja naaraat 14 kilogrammaa.[6]

Uros on naarasta kookkaampi, mutta urosta ja naarasta on melko vaikea erottaa toisistaan vain koon perusteella, sillä pienikokoisia aikuisiakin uroksia esiintyy.[5][6] Ainoa varma tapa erottaa sukupuolet on tarkkailla ulkoisia sukuelimiä lähietäisyydeltä.[7] Yksilöllisen vaihtelun lisäksi kokoon vaikuttaa myös saalislajisto. Suomessakin on havaittu, että kaurisalueilla ilveksillä on enemmän varastorasvaa kuin maan muissa osissa elävillä ilveksillä.[6]

Aikuisen ilveksen ruumis on pitkulainen ja pennun vartalo lyhyempi ja kuutiomaisempi. Koiras kasvaa painoa aina nelivuotiaaksi asti, mutta naaraat ovat saavuttaneet täyden painonsa jo noin vuoden ikäisenä. Nelivuotias koiras painaa noin 5,5 kiloa enemmän kuin samanikäinen naaras.[8]

Ilveksen jalat ovat suhteellisen pitkät,[5] ja takaraajat ovat eturaajoja pidemmät, minkä seurauksena ilves näyttää olevan hieman etukenossa. Pitkät takajalat auttavat tekemään metsästäessä nopeita liikkeitä.[9] Tassut ovat poikkeuksellisen suuret suhteessa ruumiinkokoon. Leveiden tassujen ansiosta ilves pystyy kävelemään lumella.[10] Etujaloissa on viisi ja takajaloissa neljä varvasta. Kynnet ovat terävät ja voimakkaat, ja ilves pystyy vetämään kynnet sisään.[9]

Pää ja aistit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähikuva ilveksen päästä

Ilveksen silmät ovat keltaiset ja silmäterät pyöreät.[5] Sen pupilli on melko soikea.[11] Ilveksellä on muiden kissaeläinten tavoin vain kahdenlaisia tappisoluja, vihreitä ja sinisiä. Ilvekset näkevät päivällä maailman värillisenä, mutta eivät erota punaista ja vihreätä toisistaan. Yöllä maisema on puolestaan harmaa, mutta huomattavasti terävämpi kuin esimerkiksi ihmisen öisin näkemä kuva.[12] Ilvesten pimeänäköä parantaa myös verkkokalvon alla oleva tapetum lucidum -kerros.[13]

Kissaeläinten kallon alaosassa on kuplamaiset ja ontot pullistumat, jotka auttavat niitä kuulemaan paremmin. Ilveksillä rakenne on poikkeuksellisen voimakaspiirteinen, minkä takia lajin kuulon epäillään olevan erityisen herkkä. Lisäksi ilvesten korvalehdet ovat suurehkot muuhun kokoon nähden, ja ilves pystyy kääntämään korvalehtiä ja näin paikantamaan äänen tulosuunnan ja etäisyyden.[14]

Hajuaisti on keskeisessä asemassa ilvesten sosiaalisessa järjestelmässä ja viestinnässä.[14] Hajuviestit voivat säilyä luonnossa jopa viikkoja. Ilveksellä on hajurauhasia muun muassa poskissa, hännässä, varpaiden välissä ja peräaukon lähellä, ja hajumerkkejä se jättää hieromalla päätä tai poskia, kynsimällä, suihkimalla virtsaa, ruopimalla maata takajaloillaan ja jättämällä ulosteita näkyville.[15] Ilves saattaa välillä käyttää hajujen aistimiseen niin sanottua flehmen-reaktiota, mikä auttaa vomeronasaalielintä toimimaan paremmin.[16]

Puhtaalle lihansyöjälle tyypillisesti ilveksellä on pitkät, terävät ja veitsimäisesti litteät kulmahampaat. Sillä on myös voimakkaat raateluhampaat, jotka soveltuvat hyvin leikkaamiseen. Poskihampaat sen sijaan ovat olemattomat. Ilveksen leuat ovat suhteellisen lyhyet ja voimakkaat. Kallo tarjoaa laajan kiinnittymispinnan suurille niskalihaksille, jotka vaimentavat ja välittävät saalistuksen aiheuttamia iskuja kallosta koko ruumiseen.[5]

Turkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilveksen turkki on punertavan, ruskean tai harmaan kirjava. Mahan alta, kainaloista, kaulasta ja korvien sisäpinnoista turkki on valkoinen. Selkärankaa pitkin kulkee tyypillisesti muuta turkkia tummempi juova. Kuvioinnissa on yksilöiden välillä suurta vaihtelua. Kuviot voivat olla erikokoisia pilkkuja, täplien rykelmiä tai juovia. Monilla lajeilla turkin väritys on eri yksilöillä varsin samanlaista, mutta ilveksillä kuvioinnissa on suurta vaihtelua. Jotkin yksilöt ovat lähes yksivärisiä, toisilla on runsaasti kuvioita.[17] Turkin kuviointi on perinnöllistä, mutta siihen vaikuttavaa mekanismia ei tunneta vielä tarkasti, ja samassa pentueessa voi olla pilkukkaita, täplikkäitä ja lähes kuviottomia pentuja.[18]

Kuviointi auttaa ilvestä sulautumaan ympäröivään maastoon. Näin se pystyy piiloutumaan sekä saalistajalta että saaliiltan. Ilveksen turkki on maaston kanssa samansävyinen, ja samalla sen kuviointi auttaa häivyttämään eläimen ääriviivoja.[18]

Alinna on lyhyt ja tiivis alusvilla, joka on väriltään vaaleaa, harmahtavaa tai oranssiin vivahtavaa. Päällimmäisenä on pidempi päällyskarva. Päällyskarvat ovat paikoin yksivärisiä ja paikoin kolmivärisiä: juuri ja kärki ovat punertavanruskeita, ja niiden välissä on musta osio. Alusvillaa ja päällyskarvaa ilveksellä on talvella enemmän kuin kesällä. Talvella päällyskarva on jopa kymmenen senttimetrin pituista. Kesäkarva on talvikarvaa lyhyempää, karkeampaa ja punertavampaa. Talvikarva vaihtuu kesäkarvaksi ja alusvilla irtoaa pois yleensä huhti–toukokuussa.[17]

Ilveksen korvien kärjissä on 4–7 senttimetriä pitkät mustat tupsut. Ilves käyttää niitä viestimiseen ja ehkä saalistaessaan myös aistimaan muutoksia tuulen suunnassa. Korvien takana on hopeanharmaat läikät. Päätä kiertää partaa muistuttava kaularöyhelö, joka on uroksilla suurempi kuin naarailla. Hännänpää on musta.[18]

Ääntely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilves ei ole erityisen äänekäs eläin, ja se ääntelee lähinnä lajitovereilleen, ei juuri koskaan ihmiselle. Ilvekseltä on tunnistettu yhdeksän niin sanottua perusääntelyä, joita kissaeläimillä on kaiken kaikkiaan noin 12. Ilveksen ääniä ovat muun muassa naukaisu ”miau”, sylkäisy, sähinä, murina ja kehräys. Naukuminen on yleistä: emo ja pennut naukuvat toisilleen, ja kiima-aikana ilvekset suorastaan mouruavat. Sylkäisy ja sähinä sekä murina suu kiinni tai hampaat paljastettuina liittyvät uhkailuun tai puolustautumiseen. Pulppuileva kurkkuääni on ystävällistä ääntelyä, jolla etenkin emo ja pennut viestivät toisilleen. Ystävällistä ääntelyä on myös matalataajuuksinen ”wah-wah”-ääntely.[19]

Jäljet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilveksen ulostetta.

Ilveksen jälki lumessa on 7–12 senttimetriä pitkä jäljen ulkoreunojen mukaan. Jäljissä näkyy neljä varvasta. Varvasanturat näyttävät pieniltä ja pyöreiltä. Kynsien jälkiä ei yleensä näy, sillä ilves pitää liikkuessaan kynnet vedettyinä tassun sisään. Kovalla hankilumella kynnen painallukset kuitenkin näkyvät, sillä silloin ilves hakee kynsillään lisätukea. Käyntijäljen askelpituus on 80–110 senttimetriä, ravatessa vähän enemmän.[20]

Ulosteensa ja virtsansa ilves peittää maahan tai lumeen. Tuore uloste on mustaa ja pahanhajuista.[20]

Ilveksen saalistamassa kookkaassa eläimessä on yleensä hyväkuntoinen kurkku, jossa neulanterävien hampaanjälkien ympäriltä saattaa löytyä maksoittunutta verta.[20]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilveksen levinneisyysalue käsittää ison osan Euraasiaa, ja se on yksi laajimmalle levittäytyneistä kissaeläimistä.[21] Sen levinneisyysalue ulottuu keskisen ja kaakkoisen Euroopan vuoristometsistä sekä Pohjois- ja Itä-Euroopasta läpi Venäjän taigavyöhykkeen. Aasian puolella sitä tavataan myös Etu- ja Keski-Aasiassa sekä Tiibetin ylängöllä.[1]

Ilvestä esiintyy Fennoskandiassa, Baltiassa sekä Venäjällä Tyynellemerelle asti. Aivan Venäjän pohjoisosissa sitä ei esiinny. Aasiassa ilvestä esiintyy myös Mongoliassa, Kiinassa, Pohjois-Koreassa, Tiibetissä, Himalajan pohjoisrinteillä, Keski-Aasiassa sekä Lähi-idässä ja Etelä-Aasiassa Turkista Afganistaniin. Euroopassa on lisäksi eristäytyneitä populaatioita Ranskasta Balkanille ja Karpaateille.[22]

Historiallisena aikana ilvestä on tavattu lähes koko Euroopassa lukuun ottamatta Pyreneiden niemimaata, useimpia saaria, avoimia ranta-alueita ja Pohjois-Euroopan koillisosaa. Pyreneiden niemimaalla asuu iberianilves, jonka kanssa ilveksen elinympäristö on todennäköisesti ollut päällekkäinen Pyreneillä.[23] Ihmistoiminnan takia ilves alkoi kadota Euroopasta, ensin etelästä ja myöhemmin myös pohjoisesta.[21] Keski ja Etelä-Euroopassa laji säilyi vain Karpaateilla ja Dinaaristen Alppien eteläosassa.[24] Ilveskanta oli pienimmillään noin vuonna 1950, ja vielä 2000-luvullakin Keski- ja Länsi-Euroopan populaatiot ovat pieniä ja toisistaan erillisiä. Yhtenäinen levinneisyysalue ulottuu Pohjois-Euroopasta Venäjälle.[21]

Ilves viihtyy merenpinnan tasosta aina 5 500 metrin korkeuteen asti. Se viihtyy parhaiten metsäisissä elinympäristöissä, mutta sitä tavataan myös puurajan pohjoispuolella. Boreaalisen havumetsävyöhykkeen lisäksi ilvestä tavataan myös välimerellisen kasvillisuuden metsissä ja Keski-Aasian pensaikkoisilla alueilla ja ruohoaroilla.[25] Levinneisyysalueen pohjoisosissa ilvestä tavataan myös tundralla.[26]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ilvekset kuuluvat Karjalan osapopulaatioon, joka ulottuu Suomesta Venäjän Karjalan kautta Uralvuoristoon.[27] Suomessa elää ilveksiä lähes koko maassa. Poronhoitoalueella, Pohjanmaalla, Keski-Pohjanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla kanta on harva.[28][29]

Käyttäytyminen ja ekologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elinpiiri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilveksen päiväkäyttäytymistä saksalaisessa luonnonpuistossa.

Ilveksen reviirin ala vaihtelee sadasta tuhanteen neliökilometriin. Uroksen reviiri on suurempi, ja sen elinalueella voi elää useita naaraita.[30] Elinpiirien koot vaihtelevat selvästi seudun mukaan, mutta aikuinen yksilö elää vuosia suurin piirtein samansuuruisessa piirissä, jossa sen reuna-alueiden rajat muuttuvat hieman saaliseläinten tiheyden ja naapurireviirien muuttumisen mukaan.[31] Naaraat käyttävät elinpiiriänsä vuodenaikojen mukaan, sillä keväällä pienten pentujen takia naaraat liikkuvat puolet pienemmällä alueella kuin syksyllä ja keväällä. Kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen elinpiiri voi olla käytännössä vain kymmenen neliökilometriä.[32]

Ilveksen elinpiirin koon määrää ravinnon saatavuus. Naaraan elinpiirillä täytyy olla sopiva ja rauhallinen pesäpaikka synnyttämistä varten, mutta sen pitää myös tyydyttää pentujen ravinnontarve. Uroksen elinpiiri puolestaan on suurempi kuin sen ravinnontarve edellyttäisi, sillä sen elinalueen pitää olla osittain päällekkäinen vähintään yhden naaraan kanssa.[33]

Ilves elää yksin, ja naaraat ja urokset ovat yhdessä vain lyhyen kiima-ajan. Emo ja pennut ovat yhdessä vajaan vuoden ajan.[34] Aikuisten urosten elinpiirit eivät ole keskenään päällekkäisiä, mutta sukulaisnaaraiden alueet voivat mennä osittain päällekkäin. Elinpiirinsä valtauros merkitsee aktiivisesti reviiriänsä hajumerkein. Sen alueella voi kuitenkin olla vielä emonsa kanssa kulkeva urospentu, joka kuitenkin joutuu lähtemään alueelta ennen sukukypsyyttä.[31]

Nuori ilves jättää synnyinalueensa tyypillisesti sukukypsyyden saavutettuaan 11 kuukauden ikäisenä ja etsii itselleen oman elinpiirin, usein huhtikuussa. Urospentu saattaa vaeltaa usean sadan kilometrin päähän, naaraat jäävät lähemmäksi synnyinseutuaan.[34] Vaelluksen suuntaan ja pituuteen vaikuttavat sopivien elinympäristöjen yleisyys, ja esimerkiksi avoin maasto aiheuttaa leviämisesteen.[32]

Ilves on sopeutunut elämään myös talousmetsissä ja jopa ihmisasutuksen läheisyydessä, vaikka se vältteleekin tiheää ihmisasutusta ja vilkkaita teitä.[34]

Ilves liikkuu useimmiten hämärän aikaan ja öisin. Päivisin se lepäilee vaihtelevassa päivälepopaikassaan metsän suojaisessa paikassa, usein maaston korkeimmassa kohdassa.[33] Kiima-aikana ilves on aktiivinen myös päiväsaikaan.[35]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiima-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilvesemo pentuineen eläintarhassa

Naarasilves tulee sukukypsäksi noin kaksivuotiaana ja saa poikasia yleensä ensimmäisen kerran kolmivuotiaana. Uros puolestaan on sukukypsä vähän yli kaksivuotiaana. Naaraat synnyttävät yleensä joka vuosi pentueen noin kahdeksanvuotiaaksi saakka, mutta on olemassa jopa 12-vuotiaana synnyttäneitä yksilöitä.[36]

Kiima-aika sijoittuu kevättalvelle, ja urokset alkavat tarkastella naaraita jo vuodenvaihteen tienoilla. Kiihkeimmillään kosiskelu on helmikuun puolivälistä maaliskuun puoliväliin. Kiimakaudella urokset taistelevat asemastaan, sillä vain valtaurokset pääsevät parittelemaan. Kahden aikuisen uroksen kohtaaminen on usein verinen, ja joskus kohtaamisissa toinen ilves loukkaantuu vakavasti tai jopa kuolee.[36]

Naaraat hyväksyvät urokset vasta muutaman viikon kosiskelun jälkeen. Hedelmöitymisaika kestää vain noin viikon, ja ilvekset parittelevat vain tuona aikana. Uros saattaa jäädä parittelun jälkeen vielä hetkeksi naaraan seuraan hätistääkseen muut urokset. Ilves ei kuitenkaan ole pariuskollinen. Jos naaraan ja valtauroksen elinalueet pysyvät samoina, on kuitenkin hyvin todennäköistä, että peräkkäisillä pentueilla on sama isä.[37]

Raskaus ja pentujen ensimmäinen vuosi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilveksen pentu

Ilveksen kantoaika on 68–74 vuorokautta, minkä jälkeen naaras synnyttää 1–3 pentua.[37] Tavallisesti poikasia on yksi tai kaksi ja hyvin harvoin jopa neljä.[38] Suomessa synnytys tapahtuu yleensä touko-kesäkuun vaihteessa.[37] Etelämpänä poikaset syntyvät hieman aikaisemmin, ja syntymisaikaan vaikuttavat myös kevään alkamisen ajankohta.[38]

Pennut painavat syntyessään reilu 200 grammaa. Ne ovat sokeita ja täysin riippuvaisia emostaan. Synnytyspesänsä ulkopuolelle ne uskaltautuvat vasta useamman viikon ikäisinä. Silmät aukeavat noin kolmeviikkoisina, jolloin poikasten paino on noin puoli kiloa. Ilveksen pesä on melko vaatimaton, kuten puunrungon suojaama maapohjainen kolo tai kivilouhikon onkalo.[38] Pesän tärkein ominaisuus on sen turvallisuus, mutta emo ei varsinaisesti valmistele pesää ennen synnytystä. Pesässä ei esimerkiksi ole pehmusteita tai eristeitä, minkä takia kylmä sää voi aiheuttaa pentujen kuolemisen hypotermiaan.[39]

Synnytyspesää käytetään noin kolmisen viikkoa.[39] Tämän jälkeen emo saattaa joutua vaihtamaan pesäpaikkaa useamman kerran. Muutaman kuukauden ikäiset pennut kulkevat jo itse emon vierellä. Varsinaista pesää ei tässä vaiheessa enää ole. Ilvesemo jättää poikasensa suojaiseen paikkaan sillä aikaa, kun itse on saalistamassa.[40]

Emo imettää noin viiden kuukauden ajan, mutta pennut alkavat syödä muutaman kuukauden ikäisenä myös muuta ruokaa. Lokakuussa pennut alkavat harjoitella metsästystaitoja myös keskenään, ja loppusyksystä emot tuovat jo pieniä pyydyselämiä harjoittelukohteiksi.[41]

Puolen vuoden ikäiset pennut ovat jo kymmenkiloisia ja melkein emonsa korkuisia, mutta ne ovat silti edelleen täysin riippuvaisia emostaan ja todennäköisesti menehtyisivät, jos ne menettäisivät emonsa.[42]

Ravinto ja saalistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilves puolustamassa ravintoansa.

Ilves on yleispeto, eikä se siten ole keskittynyt vain yhden tai kahden lajin saalistamiseen. Ilves syö monenkokoista saalista hiirestä sorkkaeläimiin, ja saalisvalikoima vaihtelee alueittain lajiston ja eläinten runsauden mukaan.[43] Kesällä ilveksen ruokavalio on monipuolisempi kuin talvella, ja etenkin lintujen osuus kasvaa ja pienten hirvieläinten osuus pienenee.[44]

Ilves on keskittynyt Euroopassa sorkkaeläimiin. Puolassa esimerkiksi metsäkauris ja saksanhirvi kattavat 84 prosenttia saaliseläimistä, Keski-Norjassa metsäkauriiden, porojen ja lampaiden osuus on 81 prosenttia ja Sveitsin Alpeilla metsäkauriin ja gemssin osuus 86 prosenttia.[32] Monet ilvestutkimukset on tehty Euroopassa, ja niiden perusteella ilvesten on ajateltu olevan erikoistunut sorkkaeläimiin. Aasiassa tilanne on kuitenkin osittain toinen, sillä esimerkiksi Turkissa rusakon osuus oli paikoin jopa 90 prosenttia ravinnosta, vaikka sorkkaeläimiä olisikin ollut tarjolla. Samanlaisia tutkimustuloksia on tullut myös Jakutiasta, Mongoliasta ja Kiinan pohjoisosista.[45] Aasiassa ilveksen saaliseläimiä ovat jäniseläinten lisäksi itäkaukasianvuohi, myskihirvi, saksanhirvi, siperianvuohi ja argaali.[32]

Suomessa ilvesten on todettu syöneen yli 30:a eläinlajia. Tärkeimmät niistä ovat jäniseläimet, pienet hirvieläimet ja metsäkanalinnut. Itäisessä Suomessa metsäjänis ja rusakko ovat tärkeimmät ravintoeläimet, mutta läntisessä Suomessa ruokavalioon kuuluu myös valkohäntäpeuroja ja pohjoisessa poroja.[43] Keski-Euroopassa jäniseläinten osuus on huomattavasti pienempi, Alpeilla alle 10 prosenttia saaliista ja Puolassa syksyllä ja talvella 6–11 prosenttia.[46] Pienriistan merkitys nuorille ilveksille saattaa olla kuitenkin suurempi kuin aikuisille, ja ensimmäistä vuotta ilman emon turvaa olevat yksilöt saattavat selvitä nimenomaan pienriistan turvin.[47]

Ilves voi saalistaa myös pienpetoja, kuten kettua, supikoiraa ja näätää. Pienpetojen saalistamisesta on sekin hyöty, että siten ilves vähentää kilpailua ravinnosta.[44] Ilveskannan kasvu aiheuttaakin metsäkanalintujen runsastumisen, koska ilves syö vähemmän kanalintuja kuin kettu. Pienpeto voi toisaalta kontaktitilanteessa tartuttaa ilvekseen kapin.[30] Ilves syö myös muun muassa oravia, myyriä ja jopa majavia.[46]

Talvella ilves saa saalista 1–5 vuorokauden välein. Se yrittää useammin, mutta ei aina onnistu.[48] Ilves saalistaa yleensä iltahämärästä aamuhämärään. Se kiertelee ja pysähtyy välillä paikalleen tarkkailemaan. Se saattaa väijyä lähellä saaliseläinten polkua tai pesäluolan vieressä tuntikausia odotellen saaliin saapumista.[49]

Saalistaessaan ilves hiipii matalana huomaamattomasti saaliinsa lähelle ja yllättää saaliseläimen hyppäämällä muutamalla loikalla sen kimppuun. Jos saalis ei heti tässä vaiheessa jää ilveksen kynsiin, voi seurata lyhyt ja raju takaa-ajo.[50] Peräti kaksi kolmasta kaadosta tapahtuu takaa-ajossa, mutta ilves luopuu yrityksestä, jos ei se onnistu kaatamaan saalistaan 20–30 metrin jälkeen.[51] Ilves pystyy loikkaamaan jopa kolmen metrin korkeuteen ja pyydystämään linnun lennosta.[49] Loikan pituus voi olla jopa 6–8 metriä. Pienet saaliseläimet ilves tappaa puremalla niitä niskaan tai selkään. Sorkkaeläimet se tukahduttaa puremalla kurkkuun.[51]

Ilves aloittaa saaliin syömisen lihaisasta takapäästä ja jättää sisälmykset, turkin ja suurimmat luut syömättä. Lopputuloksena haaska on vielä yhtenäinen: pää ja raajat ovat kiinni vartalossa. Jos ilves ei käytä koko saalista ravinnokseen, se peittää sen maalla ja lehdillä piilottaakseen sen muilta saalistajilta. Ilves palaa saaliilleen, kunnes se on käyttänyt siitä syötävät osat.[52]

Paikka ravintoverkossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilves on huippupeto, mutta sen vaikutusta saaliseläinkantoihin ei täysin tunneta. Esimerkiksi myyriä ja hiiriä se syö niin vähän, että niiden kannan kokoon ilveksellä tuskin on vaikutusta. Ilvekset voivat kuitenkin paikallisesti vaikuttaa selvästi esimerkiksi kettu- ja metsäkauriskantaan.[53] Ruotsissa on laskettu ilveksen aiheuttavan noin 14 prosenttia aikuisten kettujen kuolleisuutta, minkä seurauksena ilveskannan kasvu on vähentänyt kettujen määrää. Tämä puolestaan on vaikuttanut positiivisesti jänis- ja metsäkanalintukantoihin. Vaikutus voi ulottua myös metsäkauriisiin, sillä ketut syövät joinain vuosina jopa 90 prosenttia kaikista vastasyntyneistä vasoista.[47]

Huippupedot vaikuttavat lajistoon myös pelkällä läsnäolollaan, esimerkiksi metsäkauriit käyttävät ruokailujen yhteydessä enemmän aikaa ympäristön tarkkailuun, kun ilveksiä on liikkeellä. Kettujen puolestaan epäillään välttävän alueita, joissa on runsas ilveskanta.[53]

Suhde muihin suurpetoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilves saattaa itse joutua ahman tai suden saaliiksi. Ilvesten ei ole oletettu viihtyvän alueilla, joilla on vahva susikanta, mutta tällaisesta käyttäytymisestä ei ole todisteita. Suomessa suden ja ilveksen välillä ei todennäköisesti ole ravintokilpailua, mutta esimerkiksi Puolassa lajien ekologiset lokerot menevät selvästi päällekkäin, jos pienemmästä saaliista on pulaa.[54]

Karhun ja ilveksen suhde lienee varsin neutraali. Ahmat puolestaan seuraavat ilvesten jälkiä ja etsivät mahdollisesti tähteitä. Vahva ilveskanta saattaakin hyödyttää ahmaa.[54]

Kuolleisuus, loiset ja taudit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnonvaraisten ilvesten yleisimmät kuolinsyyt ovat metsästys ja liikenneonnettomuudet, mutta tautien merkitystä todennäköisesti aliarvoidaan, sillä tauteihin kuolleita yksilöitä löydetään vain harvoin. Kuolleisuus on suurta 3–4 kuukauden iässä, ja vain puolet pennuista selviää ensimmäisestä vuodestaan. Kuolleisuus putoaa tämän jälkeen selvästi, ja aikuisten yksilöiden kuolleisuus on vain 5–6 prosenttia. Kuolleisuus nousee jyrkästi 15–16 vuoden iässä. Luonnonvaraisten eläinten keski-ikä on vain 4–5 vuotta.[55]

Ilveksiä uhkaavat monet loiset sekä virus- ja bakteeritartunnat. Täikärpäset, kirput ja punkit ovat yleisiä kesällä. Loistaudeista yleisin on kapi, joka tarttuu suorassa kontaktissa. Erakkomaisena lajina ilves ei kuitenkaan tartuta tauteja niin paljon kuin esimerkiksi kettu. Kapi ei ole tautina varsinaisesti tappava, mutta sen aiheuttama karvattomuus sekä sekundääriset infektiot heikentävät eläintä ja tekevät ravinnonhankinnan hankalaksi. Kapista kärsivä eläin yleensä nääntyy lopulta hengiltä.[55]

Trikiinimatoja on Suomessa tavattu noin puolella tutkituista ilveksistä.[55] Toxoplasma gondii -alkueläimen aiheuttamaa toksoplasmoosia on Suomessa havaittu yli 70 prosentilla ilveksistä.[54]

Luonnonvaraisilta ilveksiltä on havaittu joitakin virustauteja. Merkittävin niistä lienee raivotauti, jota kuitenkin on tavattu ilveksillä vain harvoin. Lajilla raivotautiin ei yleensä kuulu niin sanottua aggressiivista vaihetta. Muita ilveksillä havaittuja viruksia ja virustauteja ovat olleet kissojen parvovirus, kissojen tarttuva vatsakalvontulehdus ja kissojen immuunipuutosvirus.[54]

Evoluutio ja taksonomia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilvesten sukuun Lynx kuuluu neljä nykyisin elävää lajia: ilveksen lisäksi iberianilves, kanadanilves ja punailves.[56] Suku erosi omaksi linjakseen noin 3,48 miljoonaa vuotta sitten.[57]

Ilvesten esivanhempana pidetään lajia Lynx issiodorensis, joka on lähtöisin Afrikasta. Laji levittäytyi Eurooppaan ja siitä alkoi eriytyä uusia lajeja. Euraasianilves eli ilves kehittyi Aasiassa vajaat kaksi miljoonaa vuotta sitten. Sieltä se levisi viimeisten 200 000 vuoden aikana Pohjois-Amerikkaan, missä siitä lajiutui kanadanilves.[58]

Alalajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN listaa ilvekselle kuusi alalajia.[1] Ilveksen alalajien määrästä ei ole kuitenkaan konsensusta, ja muissa lähteissä esitetään muitakin alalajeja.[59]

IUCN:n hyväksymät alaljit:[1][3]

Alalajien fylogeografiset ja morfologiset tutkimukset eivät ole olleet kovinkaan laajoja. Alalajien välillä on kuitenkin huomioitu joitakin eroja. Esimerkiksi L. l. balcanicus on pienempi kuin muut Euroopassa asuvat ilvekset, ja sen turkki on harvempi. Geneettistenkin tutkimusten perusteella Balkanin ilves eroaisi nimialalajista. [59] Vuonna 2014 julkaistujen tutkimusten perusteella ilvesten mitokondriaalinen dna ja mikrosatelliitit viittaavat puolestaan kolmeen kladiin, jotka eivät vastaa alalajijakoa.[3]

  • Lynx lynx lynx
    Lynx lynx lynx
  • Lynx lynx isabellinus
    Lynx lynx isabellinus
  • Lynx lynx wrangeli
    Lynx lynx wrangeli
  • Lynx lynx balcanicus
    Lynx lynx balcanicus

Kanta ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilves on Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton mukaan elinvoimainen.[1] Ilveskannan koosta erityisesti Aasian maista ei ole saatavilla täysin luotettavaa tietoa, joten lajin populaation maailmanlaajuisesta koosta ei ole kuin arvioita.[60] Vuonna 2003 Venäjällä arvioitiin olevan 22 500 ilvestä ja Mongoliassa 10 000 ilvestä. Kiinassa vuonna 2009 oli noin 27 000 ilvestä.[61]

Euroopassa oli vuosien 2012–2016 arvion mukaan 8 000 – 9 000. Lukuihin ei lasketa Venäjän eikä Valko-Venäjän kantaa. Euroopan ilvekset jaetaan yhteentoista osapopulaatioon. Euroopan komission verkkosivujen mukaan populaatioiden koot ovat seuraavat:[62]

  • Skandinavia (Norja ja Ruotsi): 1 300 – 1 800
  • Karjala (Suomi): 2 500
  • Baltia (Viro, Latvia, Liettua, Puola ja Ukraina): 1 200 – 1 600
  • Böömi–Baijeri–Itävalta (Tšekki, Saksa ja Itävalta): 60–80
  • Karpaatit (Romania, Slovakia, Puola, Ukraina, Tšekki, Unkari, Serbia ja Bulgaria): 2 100 – 2 400
  • Alpit (Sveitsi, Slovenia, Italia, Itävalta ja Ranska): 163
  • Jura (Ranska ja Sveitsi): 140
  • Vogeesit–Pfälzerwald (Ranska ja Saksa): 1–3
  • Dinaarinen (Slovenia, Kroatia ja Bosnia ja Hersegovina): 130
  • Harz (Saksa): 46
  • Balkan (Albania, Pohjois-Makedonia, Serbia): 20–40

Euroopassa ilveksen kanta on suhteellisen vakaa, mutta kannan tilanne vaihtelee silti huomattavasti Euroopan eri osissa.[1] Skandinavian, Karjalan, Baltian ja Karpaattien osapopulaatiot ovat elinvoimaisia ja luonnonvaraisia. Muut populaatiot ovat varsin pieniä, ja Balkanin luonnonvarainen kanta on suuressa vaarassa. Monet osapopulaatioista on 1900- ja 2000-luvulla palautusistutettuja ja edelleen varsin pieniä. Juravuoriston yksilöt ovat vuosina 1974–1975 Sveitsiin istutettujen ilvesten jälkeläisiä. Vogeeseille ilveksiä istutettiin puolestaan 1980-luvulla. Sieltä ne levisivät Saksan puolelle Pfälzerwaldiin, mutta osapopulaatio on sittemmin lähes tuhoutunut. Alpeille ilveksiä tuotiin uudestaan 1970-luvulla ja Harzvuoristoon 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.[63]

Luonnonvarakeskus arvio syksyllä 2021 Suomen ilveskannaksi 2 155 – 2 280 yli vuoden ikäistä yksilöä.[64] Suomalaiset ilvekset kuuluvat Karjalan osapopulaatioon, joka käytännössä jatkuu Suomesta Karjalan kautta Venäjälle ja aina Uralvuoristolle asti.[65]

Suomen kanta on pienentynyt vuoden 2014 tasosta, jolloin se oli suurimmillaan, noin 2 800 yksilöä.[28] Siihen asti kanta kasvoi ja oli noussut yhdeksi Euroopan maiden vahvimmista.[30] Runsastumisen taustalla ovat olleet vuonna 1962 tapahtunut osittainen rauhoitus ja vuonna 1968 koko Suomessa ilveksen metsästyksen muuttuminen erikoisluvanvaraiseksi,[66] ilvesten vaeltaminen Venäjältä ja Ruotsista,[30] metsästyksen väheneminen ja jossain määrin myös ravintoeläinten, kuten valkohäntäpeuran ja metsäkauriin, runsastuminen. Lisäksi 1980-luvulla Hämeen Pirkanmaalle siirtoistutettiin muutamia ilveksiä Itä-Suomesta.[30][67]

Venäjällä ilveksen kannan uskotaan olevan joillain alueilla vakaa, mutta joillain myös vähenemään päin. Kiinassa laji on listattu vaarantuneeksi, mutta esimerkiksi Sisä-Mongolian kannan uskotaan olevan vahvistumassa. Armeniassa ilveksen ajatellaan olevan yleinen ja Azerbaidžanin kannan vakaan. Iranin kannan on ehdotettu olevan vaarantunut, ja Kirgisiassa laji on luetteloitu silmälläpidettäväksi. Tadžikistanissa ilves on harvinainen ja Uzbekistanissa vaarantunut. Nepalin kanta on heikkenemässä, ja laji vaarantunut. Pakistanissakin yksilömäärä on vähenemässä.[1]

Uhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopassa ilvekseen kohdistuu painetta muun muassa metsästäjiltä ja karjankasvattajilta, joilla on paikoin konflikteja ilveksien kanssa. Lisäksi ilveksen kantaan vaikuttavat vaino, elinympäristöjen häviäminen ja pirstoutuminen sekä onnettomuuskuolleisuus. Ilveksen elinympäristöjen heikkenemisen taustalla on erityisesti uuden infrastruktuurin rakentaminen. Jossain osapopulaatioissa uhkia aiheuttaa myös perinnöllisen muuntelun vähyys.[1]

Aasian puolella karjankasvatus, rakentaminen, kaivostoiminta, metsäteollisuus ja salametsästys ovat ongelmia. Ilvestä kaadetaan erityisesti kostona karjakuolemista ja turkkikaupan takia. Venäjällä laji on tärkeä turkislaji.[1]

Suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilves on CITES-sopimuksen liitteen II laji ja suojeltu myös Bernin sopimuksen kolmannessa liitteessä. Ilves on suojeltu useissa levinneisyysalueensa maissa, joissa sen metsästys on myös kiellettyä. Lajia saa poikkeusluvalla metsästää Ruotsissa, Suomessa ja Romaniassa. Riistalaji se on Virossa ja Norjassa, ja Latviassa sitä on luvallista myös urheilumetsästää. Venäjällä ilvestä voi metsästää alueilla, joilla sitä esiintyy runsaasti.[1]

Ilves ja ihminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haitta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muihin Euroopan suurpetoihin verrattuna ilveksestä on vain vähän haittaa ihmiselle. Pienuutensa takia ilveksestä ei ole suurempaa vaaraa täysikasvuiselle ihmiselle, mutta se voi saalistaa kotieläimiä, lähinnä poroja, lampaita ja irrallaan kulkevia kesykissoja.[30] Ilveksen aiheuttavat kotieläintappiot ovat suhteellisen pieniä, eikä sitä pääsääntöisesti pidetä Euroopassa ongelmana. Norjassa ilvekset tappavat kuitenkin vuosittain huomattavan määrän lampaita ja Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoisosissa poroja.[68]

Terve ilves karttaa ihmistä, vaikka saattaakin liikkua asutuksen tuntumassa varsinkin pimeään aikaan saalista etsimässä. Jos ilves tulee ahdistetuksi nurkkaan, se voi hyökätä ihmisen päälle.[69] Suomessa on raportoitu vain muutama Ilveksen hyökkäys ihmistä kohtaan 2000-luvulla.[70] Yksittäisiä tapauksia tunnetaan myös muualla Euroopassa, mutta kaikissa tilanteissa ilves on ollut loukkaantunut, vangittu tai vesikauhuinen. Ilvekset eivät pääsääntöisesti hyökkää provsoimatta ihmisten kimppuun, mutta esimerkiksi koirien kimppuun naarasilvekset voivat käydä puolustessaan poikasiansa.

Metsästys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eero Järnefeltin maalaus Ilveksen metsästys.

Käyttöhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilvestä on pidetty historian aikana merkittävänä turkiseläimenä. Sitä on arvostettu erityisesti Siperian itäosissa, Mongoliassa ja Kiinassa, jossa ilveksen turkkia on käytetty talvivaatteiden tekemiseen.[71] Ilveksen turkilla alkoi Suomessa olla kysyntää jo 1100-luvulla, ja niitä alettiin käyttää maksuvälineenä. Vuosien 1542–1543 Ruotsin kruunu kirjanpidon perusteella yhdellä ilveksen nahkalla pystyi kuittamaan 5–10 veronahkaa. Oravannahkoja tarvittiin yhteen veronahkaan jopa 12 kappaletta. Ilveksiä metsästettiin Suomessa erityisesti Satakunnassa ja Hämeessä. Tuolloin uskottiin, että oli olemassa runsastäpläinen kissailves, punaturkkinen kettuilves ja lähes täplätön ja harmaasävyinen susi-ilves.[72]

Mammals of the Soviet Union -teoksen mukaan ilvestä on käytetty ravinnoksi useissa maissa. Entisessä Neuvostoliitossa ilvestä on syöty ainakin Baltian maissa, Siperiassa ja Venäjän Kaukoidässä, missä sitä on pidetty herkkuna. Sitä on syöty myös läntisessä Euroopassa. Venäjän hovien juhla-aterioilla tarjottiin paistettua ilvestä vielä 1800-luvulla.[73] Konsuli Eero Lampio kertoo olleensa metsästämässä Imanteron seudulla ilvestä vienankarjalaisen ystävänsä Laasarin kanssa lähinnä urheilumielessä, mutta käyttäneensä siitä parhaat palat nuotiolla paistettuna herkkuna, mihin Laasari suhtautui epäluuloisesti vanhauskoisen vaimonsa takia peläten tämän ”lakkoh miehel heittäikse”, jos saa tietää.[74] Ilveksen rasvaa on käytetty Uralilla reumasairauksien hoitoon.[73]

Metsästys Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaadettu ilves ja metsästäjiä 1920-luvulta. Kuva Luston Kalle Kuuselan kokoelmasta.

Ruotsin hallitus kehotti 1700-luvulla maaherroja edistämään susien pyyntiä. Myrkkyä alettiin käyttää myös ilvesten ja ahmojen metsästämiseen. Tapporahoja alettiin susien lisäksi maksaa myös ilveksistä. Suomen ruhtinaskunta sai vuonna 1868 ensimmäisen metsästyslakinsa, jonka tavoitteena oli muun muassa petojen hävittäminen. Hävitysvimma kohdistui alkuun susiin, mutta susisaaliin pienentyessä metsästäjät siirtyivät myös ilvekseen.[75]

Suurimman osan 1800-lukua ilvestä kaadettiin noin sata ilvestä vuodessa, mutta vuosien 1880–1892 välillä ilvessaalis oli yli 3 800 yksilöä. Kanta romahti metsästyksen takia, ja Ahvenanmaan viimeinen ilves kaadettiin 1890-luvulla.[75] Ilves oli hävitetty 1900-luvun alkuun mennessä lähes koko Lounais- ja Länsi-Suomesta, ja 1930-luvulle tultaessa laji oli hävitetty lähes koko Suomesta. Yhtenäinen levinneisyysalue talvella 1954 oli Ilomantsin ja Pielisjärven rajaseuduilla sekä Lapin itäosissa. Tapporahaa maksettiin kuitenkin vielä vuoteen 1962.[76]

Ilves rauhoitettiin osittain vuonna 1962, mutta itärajan kunnissa metsästys oli edelleen sallittu. Suomen kanta oli tuolloin 30–40 yksilöä. Metsästyskielto asui voimaan vuonna 1976, ja ilveskanta alkoi toipua. Metsästys sallittiin erikoisluvalla taas vuonna 1983, ja saalismäärät alkoivat taas kasvaa kannan kasvaessa. Vuonna 1990 ilveksiä oli jo noin 700, ja 1980-luvun lopulla ilveksiä kaadettiin noin 90 vuodessa. Ilveksien minimikanta-arvio vuonna 2010 oli peräti 2 300 – 2 500 yksilöä. Tuolloin maa- ja metsätalousministeriö asetti kannanhoidollisen metsästyksen tavoitteeksi kannan kasvun pysäyttämisen ja alueellisen pienentämisen.[77]

Ilvekset, kuten muutkin Suomessa esiintyvät suurpedot,[78] ovat pääosin rauhoitettuja.[79] Kannansäätelyllisten toimien takia Suomen riistakeskus antaa kuitenkin poikkeuslupia ilveksen metsästämiseen. Niitä annettiin poronhoitoalueen eteläpuolisen Suomen metsästyskaudelle 2021–2022 yhteensä 320. Lupia pyritään kohdentamaan alueille, joissa ilveskanta on suurin tai voimakkaasti kasvanut.[80] Ilveksen metsästyskausi on 1. joulukuuta – 28. helmikuuta[78] poronhoitoalueilla metsästys alkaa jo lokakuun alussa.[81]

Suomen ilveskannan hoitosuunnitelman mukaan maa- ja metsätalousministeriön tavoitteena on, että ilveskanta on elinvoimainen ja suotuisalla suojelutasolla. Hoitosuunnitelmassa katsotaan kannanhoidolla olevan neljä päätavoitetta: Suomen ilveskannan tulee säilyä elinvoimaisena, elinvoimaisen ilveskannan läsnäolosta koituvat haitat tulee minimoida, kansalaisten ilvestietämystä tulee lisätä ja ilveskannan tulee säilyä ihmisarkana.[66]

Koska ilveskannan kehitys kasvoi koko rauhoittamisen jälkeisen ajan vuoteen 2014 asti[82] ja sen kasvua seurataan, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos on voinut laatia Suomen ilveskannalle ennustemallin ja siihen pohjautuvan ilveskannan suositeltavan verotustason[83]. Ennusteessa suositeltu ilveskannan verotustaso, jolla kanta pysyy nykyisen kokoisena, on 16 prosenttia. Mallia hyödynnettiin ensimmäisen kerran vuonna 2012, mutta vuonna 2013 todettiin ettei 16 prosentin verotustaso riittänyt pysäyttämään kannan voimakasta kasvua, joten metsästyskauden 2013–2014 verotus nostettiin yli 20 prosenttiin.[84]

Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan ilveksen poikkeuslupakiintiö on liian suuri, ja sitä pitäisi vähentää. Liiton mukaan suuremmasta ilveskannasta olisi taloudellistakin hyötyä, koska se voisi hillitä kauriskannan kasvua.[85]

Metsästys muualla maailmassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilveksen metsästys on sallittua kaikkiaan noin kymmenessä maassa. Virossa metsästyskiintiö on pienempi kuin vuosittainen populaation kasvu. Latviassa kiintiö määritellään toimintasuunnitelmassa, ja metsästyksen kautta on tarkoitus saada tukea suojelutöille. Norjassa kantaa säädellään populaation koon perusteella. Ruotsissa kantaa rajoitetaan erityisesti poronhoitoalueilla, mutta muualla maassa metsästys on huomattavasti rajatumpaa. Romaniassakin metästys on sallittuja luononsuojelullisten kriteerien sekä vahinkojen ehkäisemiseksi.[86]

Ranskassa ilvestä saa kaataa vain karjavahinkojen ehkäisemiseksi, eikä lupia anneta kuin muutama vuodessa. Serbiassa kaatolupia saa vain tieteellisiin tarkoituksiin. Slovakiassa ja Sloveniassa poikkeuslupia saa karjan- ja riistansuojeluun sekä tutkimuksellisiin tarkoituksiin.[86]

Venäjällä ilvestä saa metsästää kaupallisiin tarkoituksiin, ja metsästyskiintiöt määritellään alueittain. Mongoliassa lajia saa kaataa sekä metsästysmuistoiksi että omaan toimeentuloon.[86]

Ilves kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarinaperinne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilves keskiaikaisessa bestiaarissa. Niissä se esitettiin usein virtsaamassa, koska ilveksen virtsan uskottiin muuttuvan lyncurium-jalokiveksi.
Varhaisin tunnettu kuvaus Ilveksen tähdistöstä Johannes Heveliuksen teoksessa.

Suomalaisissa kertomuksissa, tarinoissa ja taiteessa ilves esiintyy huomattavasti harvemmin kuin muut Suomen suurpedot. Siihen ei myöskään liitetä erityisen paljon uskomuksia. Tämän on arveltu johtuvan siitä, että ilves elelee piilossa ihmiseltä ja se on aina ollut hyvin harvalukuinen, 1800-luvulla jopa lähes kadonnut Suomesta.[87] Ilves on harvinainen saduissa myös muualla Euroopassa, mutta Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkailla paikallisiin ilveslajeihin liittyy selvästi enemmän tarinakulttuuria.[88]

Ilvekseen on kuitenkin liitetty tuhansien vuosien ajan joitakin uskomuksia ja tarinahistoriaa. Roomalainen luonnontutkija Plinius vanhempi esimerkiksi kirjoitti jo ensimmäisellä vuosisadalla ilveksen virtsasta. Hänen mukaansa virtsa muuttuu maaperässä erikoiseksi lyncurium-jalokiveksi, jolla on salaperäisiä voimia. Keskiaikaisissa petokirjoissa ilves kuvattiin usein virtsaamassa ja virtsan muuttumista lynciuriumiksiä.[87]

Italiassa perustettiin 1600-luvulla niin sanottu Ilvesten akatemia Accademia dei Lincei, joka on yksi maailman vanhimmista tiedeyhdistyksistä. Sen tunnuksena on Kerberoksen kanssa taisteleva ilves. Ilveksellä uskottiin oleva myyttinen näkökyky, jolla se voisi nähdä epätoden läpi totuuteen. Ilveksen mukaan nimettiin 1600-luvulla tähdistö, jonka tähdistä suurin osa on niin himmeitä, ettei niitä voi nähdä paljain silmin. Nimen uskotaan tulevankin ilveksen katseesta, jonka omaava voisi nähdä koko tähdistön.[87]

Näköaistiin viittaa myös sanonta ”tarkka kuin ilves”. ”Veljekset kuin ilvekset” viittaa puolestaan todennäköisesti tilanteeseen, jossa samannäköiset veljekset nahistelevat toistensa kanssa.[87]

Taideaiheena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilves mainitaan Kalevalassa monta kertaa eri yhteyksissä. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä on ilvesjahtikohtaus.[89] Ilves esiintyy vuonna 1998 valmistuneessa suomalaisessa elokuvassa Poika ja ilves.

Kuvanveistäjä Jussi Mäntynen teki useita ilvespatsaita. Ilvestä ovat maalauksissaan kuvanneet esimerkiksi von Wrightin veljekset ja syväpainografiikassaan Lennart Segerstråle.[90]

Tunnuseläimenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilves on kuva-aiheena Kanta-Hämeen maakunnan vaakunassa sekä Heinolan, Janakkalan, Mäntän ja Vanajan kunnanvaakunoissa.[91] Se on myös Kanta-Hämeen maakuntaeläin ja Heinolan kaupungin nimikkoeläin.[92] Lisäksi ilves on kuvattuna entisen Purmon kunnan vaakunassa. Ilves on tuttu myös urheiluseura Tampereen Ilveksestä.[91]

Hämeen ilves on ollut myös joukko-osastotunnuksena Puolustusvoimissa, ainakin Hämeen rykmentissä ja Lapin lennostossa. Ilves oli 2014 lakkautetun Hämeen rykmentin lipussa, joukko-osastoristissä ja joukko-osastotunnuksena univormussa. Hämeen rykmentille lippu periytyi aiemmalta Tampereen rykmentiltä, ja samankaltaista lippua käytti jo Kustaa II Aadolfin 1632 perustama Hämeen rykmentti kolmikymmenvuotisessa sodassa. Lapin lennosto taas käyttää Hämeen ilvestä lipussaan ja joukko-osastoristissään. Ilves on jäänyt lennoston symboliikkaan siksi, että se oli vuoteen 1973 sijoitettuna Tikkakoskelle ja oli nimeltäänkin vuoteen 1974 asti Hämeen lennosto.[93]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k Breitenmoser, U., Breitenmoser-Würsten, C., Lanz, T., von Arx, M., Antonevich, A., Bao, W. & Avgan, B: Lynx lynx IUCN Red List of Threatened Species. Version 2021-3. 2015. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 15.2.2021. (englanniksi)
  2. ↑ Thomas Lilley: Ilves – Lynx lynx Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
  3. ↑ a b c Kitchener ym. 2017, s. 44.
  4. ↑ Harmonie Foster: Lynx lynx Animal Diversity Web. 2010. U-M Museum of Zoology. Viitattu 5.5.2022. (englanniksi)
  5. ↑ a b c d e Ilveksen tuntomerkit Suurpedot.fi. Metsähallitus. Viitattu 16.2.2022.
  6. ↑ a b c Holmala 2018, s. 73.
  7. ↑ Holmala 2018, s. 75.
  8. ↑ Holmala 2018, s. 74.
  9. ↑ a b Behnke & Walzer 2019, s. 6.
  10. ↑ Holmala 2018, s. 72.
  11. ↑ Holmala 2018, s. 57.
  12. ↑ Holmala 2018, s. 58.
  13. ↑ Holmala 2018, s. 60.
  14. ↑ a b Holmala 2018, s. 62.
  15. ↑ Holmala 2018, s. 63.
  16. ↑ Holmala 2018, s. 64.
  17. ↑ a b Holmala 2018, s. 53–54.
  18. ↑ a b c Holmala 2018, s. 55–56.
  19. ↑ Holmala 2018, s. 66.
  20. ↑ a b c Ilveksen jäljet Suurpedot.fi. Metsähallitus. Viitattu 16.2.2022.
  21. ↑ a b c Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma 2007, s. 9.
  22. ↑ Holmala 2018, s. 24, 29–30.
  23. ↑ Breitenmoser ym. 2000, s. 16.
  24. ↑ Behnke & Walzer, s. 1.
  25. ↑ Holmala 2018, s. 29.
  26. ↑ Breitenmoser ym. 2000, s. 17.
  27. ↑ Holmala 2018, s. 31.
  28. ↑ a b Holmala 2018, s. 43.
  29. ↑ Katja Holmala, Samu Mäntyniemi, Samuli Heikkinen ja Juha Heikkinen: Ilveskanta Suomessa 2018 (s. 7–8) 2018. Luonnonvarakeskus. Arkistoitu 9.11.2019. Viitattu 12.12.2018.
  30. ↑ a b c d e f Vuoden luontokuvat 2010, s. 76, 78
  31. ↑ a b Holmala 2018, s. 82.
  32. ↑ a b c d Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma 2007, s. 10–11.
  33. ↑ a b Holmala 2018, s. 79.
  34. ↑ a b c Holmala 2018, s. 80–83.
  35. ↑ Breitenmoser ym. 2000, s. 18.
  36. ↑ a b Holmala 2018, s. 85.
  37. ↑ a b c Holmala 2018, s. 86.
  38. ↑ a b c Holmala 2018, s. 87.
  39. ↑ a b Holmala 2018, s. 88.
  40. ↑ Holmala 2018, s. 89.
  41. ↑ Holmala 2018, s. 90.
  42. ↑ Holmala 2018, s. 91.
  43. ↑ a b Holmala 2018, s. 105.
  44. ↑ a b Holmala 2018, s. 107.
  45. ↑ Mengüllüoğlu, Deniz ym: Foraging ecology of Eurasian lynx populations in southwest Asia: Conservation implications for a diet specialist. Ecology and evolution, 29.8.2018, 8. vsk, nro 18, s. 9451-9463. John Wiley and Sons Inc. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 9.5.2022. (englanniksi)
  46. ↑ a b Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma 2007, s. 14.
  47. ↑ a b Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma 2007, s. 15.
  48. ↑ Holmala 2018, s. 105.
  49. ↑ a b Holmala 2018, s. 100.
  50. ↑ Lynx lynx (Arkistoitu – Internet Archive) ARKive
  51. ↑ a b Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma 2007, s. 12.
  52. ↑ Behnke & Walzer 2019, s. 10.
  53. ↑ a b Holmala 2018, s. 110.
  54. ↑ a b c d Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma 2007, s. 18–19.
  55. ↑ a b c Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma 2007, s. 17.
  56. ↑ Holmala 2018, s. 25–27.
  57. ↑ Holmala 2018, s. 23–24.
  58. ↑ Holmala 2018, s. 23–24.
  59. ↑ a b Kitchener ym. 2017, s. 43.
  60. ↑ Holmala 2018, s. 29–30.
  61. ↑ Holmala 2018, s. 30.
  62. ↑ Status of large carnivore populations in Europe 2012-2016 European Commission. Viitattu 30.3.2022. (englanniksi)
  63. ↑ M. von Arx: Lynx lynx (amended version of 2018 assessment) The IUCN Red List of Threatened Species. 2020. Viitattu 7.4.2022. (englanniksi)
  64. ↑ Ilveskanta kasvanut hieman Metsälehti. 15.9.2021. Viitattu 30.3.2022.
  65. ↑ Holmala 2018, s. 31.
  66. ↑ a b Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma 2007, s. 46.
  67. ↑ Siirtoistutukset Suurpedot.fi. 2009. Metsähallitus. Viitattu 19.2.2011.
  68. ↑ Breitenmoser ym. 2000, s. 20
  69. ↑ mariannarossi: Ilves näyttäytyy yhä useammin – asiantuntija: "Voi hyökätä myös ihmisen päälle" Imatralainen. Viitattu 7.1.2020. [vanhentunut linkki]
  70. ↑ Ilves hyökkäsi naisen kimppuun Sastamalassa ts.fi. 4.12.2012. Viitattu 7.1.2020.
  71. ↑ Heptner & Sludskii 1992, s. 632–633.
  72. ↑ Holmala 2018, s. 40.
  73. ↑ a b Heptner & Sludskii 1992, s. 632–633.
  74. ↑ Erno Paasilinna (toim.): ”Matka Imanterolle”, Tuntureilta ja metsistä, s. 202–215. Valikoima Lapin-kuvauksia; konsuli Eero Lampion jälkeenjääneestä käsikirjoituksesta muodostanut ja hänen hänen elämänkuvauksensa kirjoittanut kenraali K.M.Wallenius, Jyväskylä 1936. Porvoo: WSOY, 1985. ISBN 951-0-12719-1.
  75. ↑ a b Holmala 2018, s. 41.
  76. ↑ Holmala 2018, s. 42.
  77. ↑ Holmala 2018, s. 43.
  78. ↑ a b Suomen suurpedot 2009. Metsähallitus. Viitattu 28.12.2013.
  79. ↑ Metsästys 2009. Metsähallitus. Viitattu 28.12.2013.
  80. ↑ Ilveksen metsästys alkaa 30.11.2021. Suomen riistakeskus. Viitattu 7.4.2022.
  81. ↑ Ilveksen metsästys aikaistui poronhoitoalueellaArkistoitu kopio (Archive.org) 23.7.2013. Suomen Riistakeskus. Arkistoitu 9.8.2013. Viitattu 28.12.2013.
  82. ↑ Ilves Luonnonvarakeskus. Viitattu 12.12.2018.
  83. ↑ Ennuste ilveskannan kehityksestä vuoteen 2015Arkistoitu kopio (PDF) (Archive.org) 23.3.2012. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Arkistoitu 31.12.2013. Viitattu 28.10.2019.
  84. ↑ Ilveksen kaatokiintiöt vahvistettu 18.7.2013. Suomen riistakeskus. Viitattu 28.12.2013.
  85. ↑ Lausunto ilveksen metsästyskiintiöstä metsästysvuonna 2021–2022 25.9.2021. Suomen luonnonsuojeluliitto. Viitattu 7.4.2022.
  86. ↑ a b c Review of Lynx species under the periodic review of species included in the CITES appendices (PDF) cites.org. 2011. Viitattu 3.5.2022. (englanniksi)
  87. ↑ a b c d Holmala 2018, s. 11–12.
  88. ↑ Holmala 2018, s. 13.
  89. ↑ Holmala 2018, s. 14.
  90. ↑ Holmala 2018, s. 15–16.
  91. ↑ a b Holmala 2018, s. 16–17.
  92. ↑ Nimikkolajit turisti.fi. Edita. Arkistoitu 13.12.2007. Viitattu 12.7.2010.
  93. ↑ Palokangas, Markus (toim.): Suomen puolustusvoimien joukko-osastoperinteet. Puolustusvoimat 90 vuotta 1918–2008. Sotamuseon julkaisuja 1/2008. Sotamuseo / Puolustusvoimat, 2008. ISBN 978-951-25-1885-2. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 26.4.2021).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Lynx lynx
Felis lynx
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ilves&oldid=22305520”